Heräsin aamulla kellon vaativaan piipitykseen. Avasin silmäni ja katselin makuuhuonettani. Raskas tunne hiipi hetkessä rintaan, vielä viisi yötä.. sen jälkeen tämä makuuhuone ei ole enää koskaan minun makuuhuoneeni. Yhä pelkään, että teen virheen. Pelkään, että tämä elämän suunta, jonka valitsin on niin väärä. On vaikea luopua pysyvästä.. turvallisesta, vaikkakin hajoittavasta elämästä. Toinen duuni jäi viiime viikolla, keittiön kaapit on pakattuna laatikoihin.. lauantaina siinä kodissa ei ole enää mua, eikä haukkua sisällä. Pieni tuoksu jää vain ilmaan, kun suljen oven viimeisen kerran. Tuoksu, jossa on muisto minusta ja siitä elämästä, mitä elin. Vaikka päätös oli tosi vaikea tehdä, en uskalla miettiä enää tilannetta. Joku minussa pelkää, että romahdan, jos mietin. Tulin eilen maalta, sieltä pienestä keski-suomen kylästä, johon lauantaina "kotini" matkaa. Minulla ei ole mitään pysyvää elämässäni nyt. Nämä päätökset kantaa yksin on jotenkin niin vaikeaa.. Mä ymmärrän, että tämä elämä veisi minut jonnekkin syvälle, josta minua ei enää kukaan löytäisi.. jos jatkaisin. Sydän kertoi sen minulle. Tämä tunne, että vapaudun ei helpota kuitenkaan.. Mulla ei ole kotia vähään aikaan.. Mä haluaisin ymmärtää. Mä haluaisin tukeutua johonkin, joka ymmärtäisi mua. Painaa kasvoni turvallista rintaa vasten, samalla kun se turvallinen silittäisi hiuksiani ja sanoisi, että kaikki on hyvin, kaikki järjestyy, älä pelkää. Mutta mä pelkään, koska pelkään niin en voi päästää ketään lähelle, joka voisi pitää mua sylissä.  Yksi  tuttu poika sanoi mulle viikonloppuna, kun juteltiin kaikesta, että sä olet niin hyvä ja lämmin ihminen, ettei tuollaisia ole. Ja et, jos hän olisi 5 vuotta vanhempi, hän kosisi mua heti. Mä pidin häntä hassuna.. vaikka se oli kauniisti sanottu, en tunnistanut itseäni siitä. Mä etsin yhä sitä pirteää, hymyilevää, aina positiivista Hania. Joku tai jokin on vienyt sen. Ja sekin mua pelottaa. Mitä, jos en löydäkkään sitä enää. Mitä jos vain pelkään aina.