Tää mun kirjoittelu tänne on ollut tosi vähäistä.. syitä on monia. Jaksaminen vs. aika isoimpana varmaan. Moni mua lukenut tietää varmaan minkä luontoinen olen.. tai ehkä olin. Siitä iloisesta, pirteästä taistelijasta ei ole enää jäljellä paljoa. Tällä hetkellä en enää jaksa salata asioita, enkä olla piilossa pimeässä. Kaikki oli ns. hyvin vielä talvella.. murros asioihin tapahtui pikkuhiljaa, aivan huomaamatta. Tai no huomaamatta ja huomaamatta.. Kaksi duunia 24/7 alkoivat väkisinkin repimään mua palasiksi. Viimeiset 1,5 kuukautta olen istunut parvekkeella ja sohvalla öisin.. Uni katoaa kesken unien ja jäljelle jää vain ajatuksia pimeässä, salassa. Piilossa mun rakkailta, etteivät he huolestu mun vuoksi. Suojamuuri ympärilläni tiivistyi rajusti ja niiden pienien asioiden etsiminen elämästä kuihtui. Jäljelle jäi vain valvetila, joka pitää kiinni eikä päästä vaipumaan mihinkään pehmeään.. pari viikkoa sitten olin sellaisessa tilanteessa rakkaideni kanssa, jota voisi nimittää kriisipalaveriksi. Mä tunsin itseni huonoksi, väsyneeksi.. En olisi halunnut kenenkään tietävän, mutta minusta näki. Tietty piste oli ylittynyt. Asioista keskusteltiin, paljon. Ratkaisut pyörivät päässäni.. vaikeinta oli myöntää itselleen, että mä en olekkaan niin supernainen, että pärjään yksin kaikessa. Vaikeinta oli myöntää, että olen käyttänyt mun voimat loppuun duunissa, kahdessa. Mä, neiti täydellisyyteen pyrkivä. Onneksi osasin rakastan itseäni ja pysähdyin, kun vielä ymmärsin tehdä sen. Mä pysähdyin ja huomasin, että elämällä on suunnitelmia. Mä päätin hypätä elämän mukaan ja päästää irti. Mun ei tarvitse olla täydellinen. Mä haluan vain elää ja olla edes vähän onnellinen. Edes joskus. Huominen on unelmaa ja vain itse voi viedä elämäänsä siihen suuntaa, millaisena sen haluaa elää. Mä tiedän millaisen elämän tahdon. Ja mä olen menossa jo sen mukana. Haleja.