Katselen parvekkeenkaiteen ympärillä olevaa jääkukkavalosarjaa istuessani sohvalla.. toinen käteni rapsuttelee haukkua.. toisessa kädessä pitelen kahvikuppia.. haukku pummii kaikki palasokerit ja tyydyn hörppimään kahviani nihkeinä pieninä hörppyinä. Tasainen pyykkikoneen ääni kuuluu ja vaivun ajatushorrokseen.. en oikeastaan ajattele mitään.. liikuttelen vain silmiäni. Katseeni seuraa valosarjaa toisesta reunasta toiseen reunaan ja takaisin.. yhä pesukone pitää ääntä. Sinne ja takaisin. Siis.. Sinne ja takasin. Siinä se! Vähä niinkuin hobiitin tarina, mutta tää onkin Hanin tarina. Miksen voisi miettiä muuttamista pois täältä. Jos muutan sinne, enkä viihdykkään siellä, voin aina muuttaa takaisin. Mitä täällä on sellaista, mikä pitää täällä nyt, kun olisi mahdollisuus nähdä muutakin, eli sinne. Olisi mahdollisuus (Ainakin haaveissa) osittaiseen etäduuniin, olisi mahdollisuus harrastuksiin, olisi mahdollisuus elää ja nuuskia. Ja ennenkaikkea.. olisi mahdollisuus kokea. Kokea jotain uutta tällä tavalla, yksin. Elämää täällä on ollut jo 15 vuotta. Tää on nähty ja koettu. Moneen kertaankin. Yksin ja kaksin. On niin paljon hienoja paikkoja, joihin olisi kiva tustustua. Ekana kätellä, esittäytyen. Varovasti hymyillä, tutustua. Kävellä päivisin, iltasin, öisin. Katsella uusia ihmisiä, katuja, puita. Rekisteröidä eri paikkojen tuoksuja.  Oppia uutta ja tehdä löytöjä joka päivä. Istua puistossa miettien, miten löysinkään näin ihanan paikan. Paikan, jossa tunnen olevani kotona. Tuntea rinnassa, miten hyvä olo leviää koko kroppaan ja valtaa sen tietäen ratkaisun olevan oikea. Visio on. Tietoa ei. Tieto, jota ei löydy on vaikein: Missä ja mikä on paikka nimeltä sinne..?