Pää on ihan sekaisin kaikesta. Lomailu pallaksen lähellä oli ihanaa. Luonto oli pysäyttävä. Pakkanen oli kirpeää. Hiljaisuus oli kaunista. Huurre oksissa kuin lasihiutaleita. Kaamoksen värit kuin maalauksesta. Jokainen näy oli kuin taideteos. Nautin todella paljon. Olo on kuitenkin ihan orpo. Paluu tuntui todella raskaalta. Se, mitä koin lapissa oli kuitenkin järkytys. Olen aina ollut tosi herkkä, mutta tämä kokemus meni yli kaiken. En edes tiennyt, että joku paikkana saa sydämeni liikuttumaan näin. Pelkän puu katsominen sai kyyneleeni valumaan pitkin poskia ja jäätymään kiinni siihen, mihin oli valunut. En voi ymmärtää. Ystäväni sanoi minulle puhelimessa, kun selitin hänelle tuon kokemuksen, että eipä se yllättänyt, koska olen aina ollut se puunhalaaja. Mutta, että itken sitä puuta, tuhansien muiden puiden joukossa, tuntuu ihan käsittämättömältä. Olen muutenkin ollut hukassa. Hukassa, mihin kuulun, mihin päin kulkea. Koskettava kokemus lapista, ei helpoittanut oloani. Ei yhtään. Onko syy siihen, että aistin kaiken niin herkästi ympärilläni nykyään, eroni eksästäni. Olinko silloin niin sokea kaikelle tälle tällä tavalla. Olinko niin rakastunut, etten nähnyt enkä kokenut näitä kauniita asioita aiemmin näin vahvasti. En tiedä. En ymmärrä. Olen vain surullinen. Surullinen myös siitä, että ajattelen rakkaudestani eksääni kohtaan nyt näin: Onneksi se on ohi. Ja se saa minut ihan sekaisin. Mietin, mitä jos olisinkin elänyt hänen kanssaan loppuikäni. Mitä jos en olisi koskaan saanut kokea näitä tunteita ja asioita tällä tasolla. Mitä jos olisin elänyt sokeana koko elämäni. Nämä kysymykset saa minut itkemään. Itkemään hiljaa ja repien. Repien minut pieniksi hiutaleiksi. Hiutaleiksi, jotka takertuvat huurana puunoksaan ja kun tuuli tulee, se saa minut leijailemaan pienenä välkkyvänä kimallepilvenä alas. Alas maahan, johon hukun keskelle muita hiutaleita. Kun kävelee, katso hankea ja näkee se kimaltelevan. Ajatteleeko koskaan siellä kimaltelevan jonkun eksyneen sielun..

Olen myös surullinen Mimson päätöksestä lopettaa blogin kirjoitus. Tulen kaipaamaan Kaalikääryleitä kovasti. Itseasiassa.. todella kovasti. Miksi elämä tuo jotain ihanaa ja sitten yhtäkkiä se vie sen kaiken taas pois. Taaskaan ei pieni pää ymmärrä. On hassua kiintyä blogiin. Mutta jos blogi on sellainen, mikä nostaa vaikeinakin hetkinä hymyn huulille. Sitä tulee kaipaamaan hirveästi. Kaunis kiitos sinulle Mimso kirjoituksistasi.. ja hymyistä..