Tulin kotiin aika myöhään tänään.. kävin kylästelemässä duunikaverin, kohta eks duunikaverin luona.. hellimässä hänen masua.. jossa asuu pieni ihminen, joka nukkuu aika paljon.. kateltiin kaikki vauvan vaatteet läpi.. pieniä potkuhousuja, paitoja, myssyjä, peittoja.. kaikkea.. keskuteltiin vakavasti, millaista on olla raskaana.. (itsellä kun ei tätä kokemusta paljoa ole.. jouduin siis nyökyttämään tai puistelemaan päätä) Keskustelua käytiin vauvan asennosta, sivuoireisiin.. millaisia voi tulla. Jopa imukuppisynnytyksestä puhuttiin. Aiemmin päivällä kuulin kahden muunkin duunikaverin odottavan vauvaa.. Eli tänään on ollut vauvapäivä. Vaistomaisesti kotiin tullessa silittelin masua.. ja istahdin lattialle.. painoin pääni polviin ja pysähdyin miettimään.. mietin elämääni nyt.. ja pari vuotta sitten.. "vauva".. sana maistuu suussa makealta.. mutta kuitenkin ajatus tuntuu niin kaukaiselta.. mä olen yksin.. elän yksin elämääni. Olen aina ajatellut, että haluaisin saada rakkauden lapsen.. jolla olisi molemmat vanhemmat.. onnelliset vanhemmat ja näin lapsen elämäkin olisi onnellista.. ja yhä haluaisin sitä. Sitten joskus. Mutta niiden pienien töppöisten hypistely sai sieluni jotenkin pois tolaltaan.. mitä jos.. en koskaan enää rakastu. Jos elämä ei kuljetakkaan minua ja "sinua" yhteen koskaan. Mitä jos jatkossa on aina vain minä. Ilman sinua. Silloin ei voi olla vauvaakaan. Eikä niitä pieniä töppösiä. Jos niin kävisi, elämä olisi kylmää ja raakaa. Liian kylmää ja raakaa. Olisi hassua.. jos en saisi koskaan pitää pikkuhania sylissä ja tuhista sen masuun.. Taas on aika toivoa. Mä toivon.. ettei elämä olisi koskaan niin kylmää ja raakaa.. vaan, että pienet hyvät ja kauniit asiat työntävät kaiken kylmän pois. Mä puhallan ne pois. Ja toivon, että sitten joskus.