Ajatukset pomppivat päässä vaihtuen levottomasti, mutta sulavasti aiheesta toiseen. Samalla, kun katselen taistelua: tamppari vs. pitkät vaaleat karvat kuuntelen Garbagea.. lihakset jännittyy pelkästä muistosta kelkalla ajosta. Katselen tv:tä kädessä olevan tampparin liikkuessa matolla tasaisesti.. joku jaksaa jauhaa vieläkin vaaleja.. vaihdan asentoa ja käännän katseeni takaisin tv:seen. Joku hyppää kelkalla siellä. Sammutan imurin ja laitan ääntä isomalle. Mielenkiintoinen juttu taas kelkkailusta. Saan ykskaks mielettömästi hyviä ideoita ja alan pienien kiksien vallassa imuroida nopeasti uudelleen. Kehittelen samalla teorioita päässäni. Suunnittelen uudistuksia kelkkakerhomme sivuille.. toimintaan.. yhteistyöhön.. kaikkeen. Sata ideaa kehittyy paremmaksi joka minuutti. Siltä minusta ainakin tuntuu. Saan paikat kuntoon ja tarraan puhelimeen. Pidän hekumaalisen palopuheen lähiystävilleni ideoista ja innostun vain lisää. Olen puunhalaaja, nyt myös vastustajien halaaja. Etsin sopua, rauhaa ja rakkautta. Olen löytänyt taas uuden innostuksen aiheen. Yritän ajatella naivilla ajatusmaailmallani, kuinka pienillä ja isoilla asioilla kaikki ihmiset oppivat rakastamaan toisiaan. Ei ole muureja. Ei ristiriitaisuuksia. Ei kateellisuutta. Ei vihaa. Vain empaattisuutta, suvaisevaisuutta, lähimmäisrakkautta, hyväksyntää. Jatkan selitystä puhelimessa. "Ilkeät" isot miespuoliset ystäväni nauravat minun innostukselle. Mä yritän selittää uudestaan ja uudestaan. Jopa niin, että ne "ilkeät" isot miehet tajuaisivat sen. Ja tajuavathan he. Mä en. Mä kuulen vain toistuvan lauseen "Hani, maailma ei ole pumpulia ja joskus rinsessankin on herättävä pumpulilinnasta. Ihmiset ovat ilkeitä ja kateellisia." Miksen usko tuota. Miksei maailma voi olla pumpulia ja satulinnoja. Miksei pienien ja isojen ihmisten huomioiminen voisi olla alku uudelle jaksolle. Jaksolle, jossa kaikki voisivat keskustella rakentavasti ja ongelmat eivät kasvaisi vaan ne selvitettäisiin. Edes yrittää. Jos niin pieni asia, tulla kuulluksi, mahdollistaisi sopusoinnun, miksei sitä kannataisi yrittää. Mä yrittäisi. Ja mä yritän. Mä nousen tuolille koko 157 cm:llä pituudellani ja pompin siinä tuolilla niin kauan, että mua kuullaan. Mulla on tarvittaessa kova ääni. Osaan huutaa. Osaan. Osaan myös olla naseva. Ja jäärä. Ja yhä olen halaaja. Yleensä haliminen ratkoo enemmän kuin huutaminen. Mä haluan olla naivi. Mä haluan uskoa. Ja mä uskon. Ja mulla on visio. Taas. Onneksi.