Kirjoitin äsken tämän otsikon alle pitkän pitkän kirjoituksen.. kunnes ylläri.. IE kaatui ja kaikki katos.. seurauksena kyyneleet joista ei tuu loppua. Pitkästä aikaa purkasin itteeni.. menneisyyttäni, tätä hetkeä, pelkoa, kaikkea.. ja puuh.. kaikki meni.. no, yritän kasata joitakin takas.. mitä muistan.. tai pystyn kirjoittamaan uudestaan. Niin, kävin kattomas Da Vinci koodin äsken.. oli ihan hyvä, sitä ei ainakaan oltu pilattu.. eli tykkäsin vaikka en jaksa nyt fiilistellä sitä.. itseasiassa en jaksa fiilistellä nyt mitään.. parin päivän ajan minut on kietonut ympärille surullisuus.. Surullisuus siitä, että pelkään... pelkään elää, pelkään tarttua hetkiin, pelkään nykyään vähän kaikkea. Ja pelkon myötä on tullut vihaa menneisyyttäni kohtaan, jossa on ollut liian paljon tunteita, liian paljon herkkiä asioita, liian paljon liian syvällä.. Ennen sentään päästin nenäni eteen, nenä nenään vasten jne.. nyt pelkkä ajatus saa mut kiipeämään seinille. Nössö, nössö, nössö. Olen oikeasti ihan hannari. Pelkään et mua sattuu ihan mielettömästi ja samalla olen ihan järjettömän kärsimätön. Vaikea, vaikea yhtälö. Nyt tuntuu, et haluaisin vain kaivautua peittojen alle ja nukkua loppuelämäni ja kuitenkaan en tahdo. Haluan tuntea tämän ihanan kuuman kesän tuoksun nenässäni, antaa tuulen ja tunteiden viedä mua.. Mä en jaksais analysoida, mä en oikeasti jaksais. Mutta kun hannaan, niin sitten analysoin ja kehitän todella hyviä syitä vetää liinoja kiinni. Miksi. Mä en ymmärrä. Miksi mun pitää yhä kantaa menneisyyden taakkaa näin raskaasti mun sisällä. Tuntuu välillä niin lohduttomalta, tuntuu ettei koskaan tule ketään joka menisi sen muurin läpi mun sydämeen.. ja vaikka tulisikin, mä en päästä. Ja se sattuu niin paljon. On välillä helvetin vaikeaa kiivetä yksin sänkyyn.. painaa kasvot tyynyyn ja nyyhkyttää hiljaa kuin toivoen, että joku kuulisi sen.. mutta ei sitä kukaan kuule.. vain minä ite.. välillä on vain niin hiton vaikeaa olla yksin. Oikeasti. Mun ajatukset on nyt ihan sekaiset, väsyneet.. mä haluaisin vain nukahtaa, ilman tätä pientä tuskaa, joka pitää mua paikallani jumissa.. joka repii mua välillä turhaa palasiksi ja joka vie mua kauemmas linnunradan toiselle puolelle muilta ihanilta ihmisiltä.. Mä olen pahoillani, kun olen minä. Liian vaikea tapaus kenellekkään. Aivan liian vaikea, vaikkakin vähä ihanakin.. kai.  En tiedä.