..mutta uni ei tuu.. päivän tapahtumat pyörii mielessä.. tai ainakin yksi. On omituista, että yksi puhelinsoitto sai neidin vaistot taas varautumistilaan. Puhelinsoitto, joka oli ihan puutaheinää, mutta kuitenkin se sai karvat nousemaan pystöön. On vain niin helvetin vaikeaa jutella niitä näitä ihmisen kanssa, jota on rakastanut joskus 14 vuotta. Vaikeaa. Yhä. Ei kaipuuta, ei suuria tunteita, mutta joku saa sen pienen ahdistuksen hiipimään.. En voi käsittää mun ajatusmaailmaa välillä. On kiva, kun voidaan olla näin tekemisissä. Toisaalta välillä toivon, ettei tarvis koskaan törmätä, kuulla, nähä, ei yhtään mitään sen ihmisen kanssa. Se ihminen tuo mun muistot heikkoudesta samantien tähän. Rakastuneena on välillä niin heikko. Ja tyhmä. Tiedän, se kuuluu siihen, mutta on vaikeaa oikeasti olla kuin jonkun kaverin kanssa. Olen onnellinen, että asiat meni näin. Osaan iloita eksäni puolesta, kun hänelle kuuluu hyvää. Mutta, miksi jotkin asiat saavat ajatukset harhailemaan päässä niin outoja reittejä, ettei koskaan uskois. En tiedä. Pienet kysymykset ja ääni, jossa mukana hellyttä ja naurua. Vittu, kun ne muistaakin vielä. Miksei niitä voi vain unohtaa. Miksi toisen pitää puhua sillä äänellä, kun tietää mun tuntevan jokaikisen äänenlajin. Ihan jokaisen. Ja kun muistaa äänen, muistaa silmät. Kun muistaa silmät, muistaa hymyn jne.. Mä haluan unohtaa ne noin tarkasti. Haluan myös muistaa. Mutta en tarkasti, en enää.. Ja kuitenkin haluan muistaa ne tarkastikkin. Vaikeaaaa.. yhä. Samalla, kun puhuu puhelimessa, muistaa.. hyvät hetket, muistaa eron hetket, muistaa ekat kuukaudet, kun aloitti rakentamaan elämää uusiksi. Muistaa ne kaikki yöt, jolloin ei voinut nukkua.. Muistaa, kuinka piti muistutella itelleen, että hengitä. Se oli ainut tärkeä asia niinä hetkinä. Hengitä. Muut asiat unohtui tuskan edessä. Tuskan, jota en uskonut koskaan kokevani. Tuskan, jota pelkäsin yli kaiken. Tuskan, joka kasvatti mua ja sai mut syntymään uudestaan elämään. Tuskan, joka on yhä niin hyvin muistissa.. ja lähellä. Vaikka välillä luulee, ettei sitä enää ole. On se. Piilossa. Ja joskus pienet asiat tuo ne muistot siitä tuskasta. Aika parantaa, kaikki sanoo. Parantaako..? Vai onko se vain niin, että ihminen unohtaa.. uusien muistojen tullessa. Unohtaa ne pienet asiat.. jotka sai rakastamaan niin paljon, että sattu. Rakastamaan enemmän toista kuin elämää. Voiko niin paljoa edes rakastaa. Ja voiko sanoa, ettei enää rakasta. Katoaako rakkaus koskaan, jos se on joskus ollut tuossa muodossa. En usko. Rakkaus on tässä. Mun sydämessä. Kauniina muistona. Muistona, joka särki mut ihan pieniksi palasiksi. Muistona.. joka muistuttaa, kuinka nousin ja liimasin palaset yhteen. Jokainen päivä, tunti sulatti niitä yhteen tiiviimmin. Jokainen kuukausi ehjäsi kokonaisia pieniä kohtia. Mutta yhä minussa on paljon rikkinäistä. Liian paljon. Ehkä joku päivä olen taas ehjä. Kokonaan. Ja silloin ei enää tuska voi rikkoa mua uudestaan. Ainakaan sama tuska. Ehkä jonain päivänä voin kävellä ja sanoa jollekkin "Tässä olen, vihdoinkin ehjänä" Pelkään päästää ketään lähelle. En halua satuttaa. Mutta ehjäännynkö koskaan tämän suojakilven takana täysin. Onko suojakilpi se viimeinen palanen, joka liittää kaikki yhteen. En tiedä. Mä haluan vain voida ajatella mun elämästä jokaista hetkeä niin, ettei se saa mua rikki. Ei edes säröilemään. Koska näin käy, sitä en tiedä. Elän toivon, että tämä tie on ainut oikea tie.. Sillä, jos tämä ei olisi oikea.. olisin eksynyt. Ja löytäisinkö koskaan oikeaa tietä..?