Kun säpsähtää hereille unesta, jossa joku yrittää huutaa jonkin verhon takaa jotain, jota ei kunnolla kuule. Kuulee vain sen hiljaisen avunhuudon. Niin aamu on sitten siinä. Ensimmäisenä tulee vain kyyneleet, tajumatta miksi. Nousee istumaan sängyllä peittoon kääriytyneenä ja laittaa kädet kasvoille. Sydän lyö kovaa ja koko kroppa tutisee. Olo on säikähtänyt, kun ei tiedä, kuka apua tarvitsee. Ja oliko se vain unta. Todellisuus ja uni sekoittuu. Kyyneleet kasvoilla avaa silmiä ja katsoo ikkunasta. Aurinko. Kaunis ihana aurinko paistaa ja on ihan hiljaista. Istun ja katson ulos pitkän aikaa, kunnes viimein nousen, käärin peiton ympärille ja kävelen keittiöön keittämään kahvia. Haukku tulee luokseni huolissaan antamaan hellyyttä. Haukkuni ymmärtää, kun itken. Ja on niin hellyyttävän huolissaan aina silloin. Hymyilen ja rapsutan haukkua samalla, kun odotan kahvin tippuvan. Juttelen haukulle, että kaikki on hyvin. Se oli vain pahaa unta. Otan kahvia mukiin ja istun sohvalle. Pysyn lämpimän peiton alla kahvia juoden ja kattelen ulos. Yhä rinnassa pieni ahdistus unesta. Yritän muistella, kuka verhon takana huusi. En saa kasvoja mieleeni. Muistelen viime yötä ja niitä tunteita. Jos se huutaja olinkin minä.. En tiedä. Onneksi se oli unta ja nyt on lauantai. Kyyneleet on jo kuivuneet. Alan herätä. Kaikki on kuitenkin hyvin. Tosi hyvin. Onhan yhä lauantai.