Olen pitkin päivää lukenut ja kommentoinut taas Anadan kirjoituksiin. Anadalla on kyky saada ihmiset avautumaan asioista, mikä on kyllä tosi kivaa ja piristävää. Se antaa samalla ajattelimisen aihetta monellekkin asialle. On mielenkiintoista vaihtaa ajatuksia niin erilaisten ihmisten kanssa. Kuulla ja tulla kuulluksi. Tästä aiheesta tuli mieleen lentomatkani maanantaiyönä.. Kertomus, kuinka hassulla tavalla törmää samanhenkisiin ihmisiin. Itseasiassa koko juttu alkoi jo lapissa.. kaverini haki minut kahville yhdessä hänen kaverinsa kanssa.. okei.. siskontyttöni siis haki minut kahville, yhdessä hänen entisen luokkakaverinsa kanssa. Hekään eivät olleet vähään aikaan nähneet. Eli suomeksi :o) mut haettiin kesken kahvittelun mukaan.. No siskontyttö oli kerinnyt jo kertoa, että olen hänen ihana erilainen tätinsä, iän jne.. (Aivanko ne nyt olisi tärkeää kaikille kertoa, mutta anyway). No istahtaessani samaan pöytään, huomasin pojan hämentyneen katseen. Juu. En mie ihan näytä ikäiseltäni. Ja olenhan mie kaikkea muutakuin "tätin" näköinen. Heh. Siinä sitten höpötellessä selvis, että me mennään samalla koneella pois. Pojalla oli mielenkiintoisia ajatuksia. Hän oli Erilainen. Opiskelee stadissa musiikkia. Lentokentällä hän tuli sitten luokseni ja sovittiin, että istutaan vierekkäin. Tässä kohtaa hän kertoi, että hänen on pakko samalla tehdä koulujuttuja. Sanoin, ettei mitään hätää.. mullakin on Da Vincin Koodista viimeiset 70 sivua menossa. Yhdessä sitten taperettiin höpöttäen kohti konetta. Hän katteli ihmeissään, kun suukottelimme ja halimme systerini kanssa moneen kertaan ja lähettelimme toisillemme viimeiseen asti lentosuukkojakin. Olimme aika hassunnäköinen parivaljakko pojan kanssa siinä. Molemmat hipahtavia ja sillai erottuvia massasta. Heti, kun pääsimme istumaan aloimme puhumaan kaikesta elämän asioista, kiinnostuksen kohteista, musiikista, maailmasta, arvoista jne. Lentomatka meni todella nopeasti ja mä en kerinnyt, kuin näyttää kirjastani kuvia.. maalauksia ja niitäkin sitten analysoitiin. En siis lukenut riviäkään. Hän ei edes kaivannut kannettavaansa esille. Uskomaton tyyppi. Oikeasti. Aivan loistava ajatusmaailma kakskytvuotiaaksi pojaksi. Ja olihan hän söpöki. Nuori ja söpö. Mutta en tarkoita nyt mitään tuolla. Ja ehkä vähän hämmentynytkin, kun istui mun ämppärit korvilla, kun soitin hänelle mun lempibiisejä. Hih. Hymyilyttää. Koneen laskeuduttua, kävelimme melkeinpä ekoina ulos koneesta ja kenttä oli ihan autio. Vähä pihalla oltiin, mistä hitosta täältä nyt ulos pääsee. Pari kertaa vähä eksyttiinkin ja, kun ekoja oltiin.. suunnilleen loput koneesta käveli perässä ja teki samat harhaliikkeet. Hehhee. Mä en pystynyt pidättelemään naurua ja sitten naurettiin sitä siinä. Laukut olivat jo sillä välin tulleet ja lähdettiin bussipysäkille. Sama pysäkki, eri bussit. Siinä sitten sovittiin, että hän ilmoittelee, kun niiden bändi soittaa jossain, niin vois tulla kuuntelemaan. Vaihdettiin numerot ja vilkuteltiin toisillemme. Hymyilin ja hyppäsin bussiin. Elämä on oikeasti hassua. Oikeasti. Ja onneksi. Kaikkea voi sattua matkalla jonnekkin..