Näin. Täällä ollaan lumisessa keskisuomessa.. Tarkalleen ottaen 180 km himasta. Oli aivan uskomaton keli tulla. Istuin takapenkillä ja kattelin kun lumi tuli vauhdilla kohti etulasia. Näky oli henkeäsalpaavan kaunis, sellainen pyöreä. Isoja lumihiutaleita. Puut ihan lumessa ja tiet valkoisena. Tuli Joulu olo. Kuuntelin ämppäristä Irinan hiljaisuutta ja nautin. Mietin, että jos mun pitää kuolla. Haluan kuolla tuohon näkyyn. Hassua, että sellainen ajatus edes käy päässä. Mut se näky oli niin kaunis. Ja sai mut ihan herkäksi. Tässä korostuu taas juureni Lapista. Olisin voinut istua autossa tuntikausia, mutta matka päättyi lyhyen matkan vuoksi yllättävän nopeasti. Perillä odotti ystäviä joka puolella ja hiljaisuus muuttui vilinäksi. Kävin ihastelemassa yhden ystäväni uutta kissanpentua ja yritin tunkea sitä taskuun. Haluu sen mukaan. Se oli niin lämmin ja pörröinen. Ja niin pieni. Ihana. Söpöliini. Nyt osa on saunassa ja mä tarjouduin kuskiksi, kun lähdetään käymään "yhdellä". Ei uskalla tänään vielä revitellä. Pitää säästellä energiaa huomiseksi. Ja sitä ihanaa darraa en kyllä halua huomenaamuksi. En tod. Ja aamulla pitää olla pirteänä ajelemaan vähä murulla. En uskalla hirveen pitkälle vielä lähteä, kun edelleen kärsin antibioottikuurista ja en saa rasittaa itteeni. Unohdin kyllä kertoa lääkärille, että olen menossa kelkkailemaan. Ehkä parempi niin. Mut järki on pakko pitää päässä. En halua taas keuhkokuumetta. Olo on oudon väsynyt ja rauhallinen. Kun seisoin tuolla pihalla ja katselin lumista metsää ja kuuntelin. Niin kuuntelin, en mitään. Ihan hiljaista. Ei auton ääniä, ei melua, ei mitään. Hymyilin ja ajattelin, tätä mä olen odottanut niin paljon. Hiljaisuutta. Kaunis luonto ja hiljaisuus. Ei kiirettä, ei paineita, ei murheita. Outo kaipuu täyttää kuitenkin minut. Olen puolikas. Täällä hiljaisuudessa sen joutuu kohtaamaan lähemmin. Joutuu ymmärtämään. On vaikea tie olla yksin. Ilman sellaista, jonka kanssa voi jakaa kaiken. Tuon hiljaisen hetken, kauniin maiseman, hellät ja herkät tunnetilat, kosketukset.. *huokaus* Mutta tämä on tie, jonka olen itse valinnut. Ainut oikea tie mulle. Joskus vielä se tulee. Siihen eteen. Ihan lähelle. Silloin nappaan kiinni sitä poskista ja anna suukon nenään. Hymyilen ja mun silmät kertoo, kuinka paljon rakastan. Mä tiedän sen. ja se tietää sen. Niin, sitten joskus. Siihen asti, jatkan lomaa ja nautin näistä hetkistä, jotka tekee minusta vahvemman ja valmiimman ottamaan sen vastaan. Ny pitää mennä. Olkaa kiltisti ja muistakaa arvostaa jokaista hetkeä, sillä ajalla ei ole merkitystä vain hetket ratkaisee. Bye.