Pikkuneidin vuosi 2007 alkoi kirjaimellisesti "eimuista"-fiiliksissä.. Flunssa sai neidin uudestaan otteeseen Jouluna ja elimistö joutui oikeasti taistelemaan kunnolla päästäkseen siitä irti. Kahden antibioottikuurin jälkeen neiti palautui takaisin elävien kirjoille juuri uuden vuoden aattoa. Totta kai jääräpäänä neiti halusi kokeilla kestävyyttä ja testaili sitä punaviinin merkeissä. Ei hyvä, ei järkevä teko. Nounou.. pari lasia sai neidin ihan sekaisin ja rakettien ampumisen jälkeen.. ei muistissa ole mitään.. ei edes pienen pientä flashbackiä. Tämä johti sitten päätökseen.. kännitön tammikuu -07. Niin, olen siis junassa.. matkalla Joensuusta kotia. Taas tulee uusi liike. Ja neiti reissaa. On raskasta reissailla vähä väliä, mutta toisaalta se on myös vaihtelevaa. On kiva järkytellä ihmisiä rakennustyömaalla vetämällä piuhoja ja kytkemällä rasioita. Naisia kun ei hirveesti niissä normaalisti näy. Pojat vielä ylpeänä kertovat, että tämä pieni nainen on meidän pomo. Heh. Silmät ovat kyllä aika pyöreänä ja ilmeet aivan loistavat, kun kattelevat mua.. Yllättävän nopeasti tuolla tultiin puhumaan mulle.. ekana kylläkin aika kyselevästi, että onkohan ne piuhat nyt varmasti oikein. Jolloin neiti näpäytti ja kysyi ”Meinaatteko, ettei nainen osaa kytkeä..?” Tämän jälkeen ollaan vain hymyilty ja oltu tosi kilttejä. Mä olen ainut, jolle sanoo jokainen huomenta, kun saavun duuniin tunnin myöhemmin kuin normaali rakennusala. En mä itteeni kyllä kuudelta saa ylös. Yritetty on tälläkin viikolla parikin kertaa.. Hmm, kai mun pitäisi kertoa tilannetta myös ns. ”rakkausrintamalla”. Se on helppoa. Sellaista ei ole, edelleenkään. Outoja viestejä molemmin puolin, jonka jälkeen hiljaisuus. Ei rohkeutta katsoa, koskea, maistaa.. Kaikki päättyi, ennen kuin alkoikaan. Elämä on välillä surullista, mutta nautittavaa. On kyllä rankkaa yhä olla yksin, kun kaipaa hellyyttä ja läheisyyttä, mutta kompromissit kuuluvat rakkauteen, eivät tähän kohtaan. Mä en niitä siis tee. Joko kaikki tai ei mitään. Ehdotonta, yhä.. ja vain vahvistuu. Miilu (Ihana pikkuinen Miilu, jota mulla on ollutkin tosi ikävä *hali*) kommentoi, että mulla on turhankin tukevasti jalat maassa. Se on totta. Mä pelkään päästää lähelle. Taas. On helpompaa suojautua kuin antautua. Olen miettinyt myös sellaista mahdollisuutta, etten löydäkkään koskaan ketään. Surullinen ajatus. Haluaisin kyllä elämältä niin paljon kaikkea, mutta kaikkea ei vissiin voi saada.. vaikka se pieni Onni mun sisällä riittäis. Kirjoitin Jouluna joulutoivomuksen tästä aiheesta:

”Rakas Joulupukki, Jumala ja Äiti Luonto.. Tiedän, etten ole aina ollut kiltti ja huomaavainen.. Olen tehnyt syntiäkin. Elämääni olen yrittänyt elää arvojeni mukaisesti ja rakastaa aidosti sekä avoimesti läheisiäni. Toivon, ettette ole kovin ankaria minua kohtaan vaan annatte minun joskus kohdata Onnen, joka voisi rakastaa minua tämmöisenä kuin olen.. Ei täydellisenä. Tämä on minun ainut joululahjatoiveeni.. Hyvää Joulua!  -Hani”

Kello on kohta kaksi ja kattelen junan ikkunasta vilahtavia lumisia puita. Onneksi on satanut lunta. Kaunista. Valoisaa. Tuntuu, että synkkä ja musta talvi on saanut ihmiset ihan maihin. Pieni valopiristys tekee hyvää kaikille, myös mulle. Noihin kahteen ATK-hemmoon mua vastapäätä ei taida auttaa kuin kesä. Aika on väsyneennäköistä jengiä. No, tuskin mäkään kovin pirteältä näytän. Odotan omaa saunaa, omaa sänkyä.. Pelkkä ajatus saa kylmiä väreitä. Ihanaa. Vaikka meidän majoitus on tosi kiva Joensuussa, iso maalaistalo, niin omaa sänkyä ei voita mikään. Mun sänky :o)

Huomenna siirryn sitten taas kohti Porvoota vanhempieni ja haukun luokse. Haukkuraukka, kun on taas hoidossa.. nyyh. Ikävä. Iso ikävä.

Taidan lopettaa tämän höpisemisen.. tulihan sitä jo pitkästä aikaa paljon kirjoiteltuakin. Onnea tälle vuodelle. See you soon..