Onpas tosi JEE-olo. Oon ihan puhki, enkä oo tehny mitään näkyvää vielä.  Tai ainkin siltä tuntuu. Heti aamulla silmät auki saatuani alkoi touhuaminen.. sitten muuttokamojen vienti jne.. pahin kaikesta oli erehtyä kauppakeskukseen.. järjetön ryysis. Ja kaikki töni, tuuppi ja olivat muutenkin kuin kaupat olisivat kiinni vähintään kuukauden. Mä en tykkää yhtään ryysiksistä. En. Sitten piti lisää hoitaa asioita, ennenkuin pääsi kotia takaisin.. sitten ruokaa.. ja jotain. Nyt kun masu on täynnä on olokin sellainen, et unta.. mä haluan nukkua nukkua ja nukkua.. Neiti on siis vähä väsy. Ja kivakiva.. tyttöjen kamat on vielä kaikki mun luona.. vain kauempaa tulleet ovat uudessa kodissa.. eli eipä täällä mitään tekemäänkään pääse. Lisäksi äitini ja isäni tuli luokseni yöksi ja se tietää kilttiä koti-iltaa ilman tietokonetta ja musiikkia. Lepoisaa keskustelua vanhempien kanssa.. ja isän huolehtimista.. kuinka hänen pikkutyttönsä nyt pärjää.. kun ei ole kuin haukkupaukku seurana. Ja muistuttaa varmaan joka viides minuutti, et muista nyt pitää sitten ovet lukossa, ettei vaan kukaan mies tule ja vie mua. Argh! Mä ymmärrän ja en ymmärrä. Mä en ole enää mikkään pikkutyttö sillälailla. Mä olen nainen. Ja osaan huolehtia itestäni. Parasta oli, kun faija alkoi miettimään uuden talon ostamista lähempää, et voisin muuttaa kotia! ja sillä tavalla olisin aina turvassa. Kotia! Mä haluan ehkä joskus hellyyttäkin. Ja sinnehän sitä voikin jonku miehen ikinä viedä. Nounou. Kaupassakin sai tapella, et saan ite maksaa ostokseni. Vaivihkaa aina jotain kärryistäni katosi. Noi on oikeasti uskomattomia. Rakastan heitä tosi paljon. Joskus vain tunnen itseni niin avuttomaksi niiden kanssa. Mutta huoli niillä varmaan vain on.. kun kuitenkin he ovat tottuneet siihen, et on me ei mä. Ja vie pitkän aikaa.. ennenkuin kaikki tottuu lopullisesti tilanteeseen. Näin. Johan oli taas purkaus. Nyt meen kahville ja taidan pestä saunan. Hymyjä kuitenkin kaikille. Tätä tää vain välillä on. Elämää.