Joulu perinteisessä vanhassa puutalossa, tunnelmallisessa lumisessa talvimaisemassa, Porvoon seudulla on ohi. Aamupäivällä raahauduttiin mieletön! määrä kamaa mukana takaisin kotia. Miten voi olla mahdollista, että jääkaappi on taas täynnä ruokaa ja avattuja lahjoja siellä täällä. Ja varpaat jäässä. Näin. Tapaninpäivä. Kotona.

Vähän jäi haikea fiilis, kun suukotteli ja hali Äitiä ja Isää lähtiessä. Katselin lumisia puita ja vanhaa taloa. Oli rauhoittava ja rento Joulu. Oli ihanaa olla "Kotona". Vanhempien kotona. Mutta ainut mahdollisuus pysyä hengissä oli lähteä jo kotia. Masu on niin täynnä koko ajan. Lopussa jo välttelin mutsia, kun se pyysi syömään. Ei pysty syömään niin paljoa. Ja se suklaan määrä. Kun kuulemma pystyin syömään sitä ihan tajuttomasti nuorempana. Huh. Taidan olla yhä se kuusitoista vuotias pikkuneiti vanhemmilleni. Esim. koko yhdessäoloaika eksäni kanssa on ns. unohdettu. Ei mitään neljäätoista vuotta ole ollutkaan. Eihän meidän pikkutyttö nyt miehistä/pojista välitä. Ei tietenkään. Höpöhöpö. Vain äiti ja isä on tärkeintä. Ja onhan ne. Mutta, kun tää pikkuneiti nyt sattuu olemaan jo yli kolmekymmentä. Että sillee.. Kotona on aina niin ihanaa käydä. Iso hymy.

Luulen myös, ettei oma käytös yhtään edes auttanut asiaa. Sattuipa vain tulemaan niin ihanan luminen Joulu, etten pystynyt hillitsemään sitä sisälläni olevaa pikkutyttöä vaan kirmasin haukkuni kanssa pitkin peltoja ja pihoja mieletön lumikamppailu käynnissä. Monta tuntia päivässä tommoista möyrimistä hangessa ja lumessa. Se sai jopa minun isäni sanomaan "Se on terveellistä. On hyvä kun lapsi leikkii". Nenä ja posket punaisena, vaatteet ihan lumessa, pipo vinossa ja varpaat jäässä, haukkua raahaten sisälle (Joka oli ihan rikki, on se sentään 12 vuotias) olo ihan taivaallinen ja raikas. Lumi on niin parasta. Ihan parasta. Ja vielä Jouluna.

Aattona kyllä olin lievästi sanottuna "sanaton", kun istuin kolme Kaj Stenvallin ankkapalapeliä kädessä, joista kaksi oli vielä samanlaisia. Pieni paniikki iski blogin löytymisestä. Kunnes selvisi, että ihana kummityttöni oli kuunnellut korva tarkkana, kun oli vaivihkaan kysellyt, mistä tykkään ja jakanut tietoansa onnellisena eteenpäin :o) Hassuja ihmisiä. No tulihan sieltä perinteiset pörrösukatkin sekä muita pieniä juttuja. Söpöjä kaikki. Ja mä luulin, etten saa mitään ja ostin itselleni kuvitetun version Da Vincin koodista. Olisipa ainakin lukemista Jouluksi. Ja miehän luin. Joka ei välttämättä ollutkaan niin hieno juttu enää viime yönä. Kaikki muut nukkuivat, mä olin lukenut kolme tuntia putkeen, päässyt todella jännittävään kohtaan ja sitten alkoi kuulua jotain ihme rapinaa seinän välistä. Pulssi katossa hiippailin keittiöön ja olin ihan varma, että Silas on löytänyt meidän talon. Hui!. Yritin tutisten saada unta peiton alla, jossa sitten näpyttelin viestin ystävälle. Kerroin, että mua pelottaa, kun luin sitä kirjaa. Ystävä sitten soitti ja reiluna käkätti puhelimessa, kuinka hassu mie muka oon. Ja oli samalla kateellinen mun eläytymiskyvylle. Miten joku voiki uppoutua kirjaankin noin syvästi. Mutta hauskaa hänellä oli, kun mie kuiskin ja selitin tomerana kirjan kohtauksia ja mun pulssista. Puolen tunnin puhelin jälkeen painoin pääni takaisin tyynyyn ja nukahdin. Kiitos ystäväni :o) Ja joojoo. varmaan saan kuulla tuosta vielä...

Siinä tais olla minun jouluni. Ihanaa oli. Mutta on ihanaa olla kotonakin. Nyt taidan jatkaa kirjan lukemista, ennenkuin tulee taas pimeää ja sitten taas pelottaa. Vois lämmittää glögiä ja kaivautua omien peittojen alle ja katella leffaa koneelta. Joulun kunniaksi: Napapiirin pikajunaa. Joten hyvää Tapaninpäivää ja see u. Bye.