Juttelin äsken eksän kanssa puhelimessa.. olo on hiukka sekainen sen jälkeen. En ymmärrä, miksi edes puhuttiin syviä asioita sen kanssa. Tuntuu oudolta, että hänen ajatusmaailma vs. mun ajatusmaailma ei kohdannut millään tasolla. Ei oikeasti millään. Hänen mielestään mun pitäisi elää ns. helppoa elämää.. ei miettiä kaikkea niin syvästi, kyseenalaistaa mun arvot, aistit ja päästää lähelle tutustumaan muhun noin vain. Siis mitä..? Miksi mun pitäisi toimia noin. Se ei oo mua. Ei ole koskaan ollut eikä ole nyttenkään. Kuka tuo ihminen on joka neuvoo mua tekemään noin, eikö hänen jos jonku pitäisi tuntea mut. Onko tuo ihminen muuttunut noin paljon vai onko se aina ollutkin tommoinen. Pää täynnä kysymyksiä ihmettelen maailmanmenoa. Syvyyttä.. mä en muuta halua kuin syvyyttä. Mä en kestä pinnallisuutta. Ja ihminen joka 14 vuoden ajan suukoteli mua joka aamu, kun herättiin.. joka ilta, kun laitettiin nukkumaan.. joka kietoutui mun ympärille ja tuhisi korvaan iho ihoa vasten.. kertoo, että mun pitäisi olla jotain muuta mitä olen.. Eikö silloin mennä pahasti metsään..? Vai yrittääkö hän suojella mua ns. yksinäisyydeltä ajamalla mua johonkin tilaan, jossa olisi turvallista olla kuhan vain ei ajattele liikaa. Onko hän itse sellaisessa tilassa. Tietääkö hän edes mitä on olla oikeasti yksin. Yksinäisyys ja yksin on niin eriasioita.. voi kun hän joskus tajuaisi sen. Mun kuuluisa suojakilpi on muodostunut hänen vuokseen ja nyt hän kertoo, ettei kukaan pysty mua nostamaan sen yli kuin mä itse. Mä en halua uskoa tuohon. Mä haluan uskoa ettei mua tarvi noustaa sen yli tai mun itse päästää irti siitä, kun oikean henkinen ihminen tulee mun elämään. Vaan silloin se katoaa itsestään.. räjähtää pieniksi kipinöiksi taivaalle ja avaa koko taivaan tulevalle onnelle. Näin mä elän, uskon. Mä haluan uskoa itseeni & ajatuksiini, miksen saisi..?