Mä olen ollut raaka itseäni kohtaan viimeiset pari vuorokautta. Olen miettinyt, lukenut, itkenyt, taas miettinyt, ja itkenyt.. Mulla on jännä sisin. Osaan välillä nauttia kaikesta ihan täysiä ja uskoa elämään ja tuulen mukaan hyppäämiseen. Mutta sitten välillä, tietyissä hetkissä,  kun heittäydyn elämän mukaan, olen todella kriittinen ja vihainen itselleni. Nyt kävi niin. Jotenkin kaikki meni vain yli. Se vastuullinen aikuinen nainen ei enää ollutkaan vastuullinen. Ja se pelotti. Olen miettinyt, miksi päästin tilanteen tuohon pisteeseen. Miksen iskenyt liinoja kiinni ja lähtenyt kotia ajoissa. Miksen siis pystynyt olemaan vahva. Sitten mietin, mitä jos olisi ollut joku vakavempi tilanne. Olisiko silloinkin vain jatkanut matkaa pysähtymättä miettimään enempää. Jos olisin mennyt niin kauas, ettei paluu olisikaan onnistunut noin vain. Juu, mä tiedän. Tää on tietyllä tavalla turhaa spekulointia. Mutta mun on pakko tehdä tää itelleni. Ihan pakko. Mä olen jossain reunalla nyt. Tunnen sen niin hyvin.. aivankuin voisin koskettaa sitä..  Aiemmin tuossa istuin sohvalla, katselin ja kuuntelin voicea.. kuitenkaan kuulematta yhtään mitään.. näkemättä yhtään mitään.. silloin se tuli.. se nousi rinnasta kuohuvana ja mä tärisin.. mietin mun elämää nyt.. olen välillä vieläkin ihan hukassa.. ja kaipuu/muisto turvallisesta elämästä saa mut hysteeriseksi. Kyynelten läpi näin välähdyksiä hetkistä, jolloin tunsin olevani turvassa. Niin turvassa, kun ihminen voi koskaan sanoa olevansa. Muistin ja tunsin ne turvalliset kosketukset ja niiden tuoman lämpimän olon. Ja mua alkoi palelemaan vielä enemmän.. tärisin lisää.. kyyneleet valui ja sielu huusi äänetöntä huutoa. Miksi välillä on näin helvetin vaikeaa.. vaikka tietää olevansa jo kaukana.. miksi tämä tunne kohdata yksin kylmä maailma on välillä niin rankkaa.. miksei mikään pysty rauhoittamaan tätä tunnetta, kun se tulee.. Tän tunteen kohtaaminen uudestaan ja uudestaan ja uudestaan saa mun voimat ehtymään ja huomaan istuvani hiljaisuudessa, jossa hengitys höyryää ja pelkään, että tulee pimeys, joka ei lähde pois.. Välillä tunnen sen pimeyden läsnäolon niin lähellä.. työnnän sitä pois.. kohdistan ajatukset rakkaisiini.. annan sydämen täyttyä siitä rakkaudesta heitä kohtaan.. tunnen, kuinka se puhaltaa pimeyttä kauemmas.. ja kauemmas... jälkikäteen istun kädet jalkojen ympärillä ja heilun hiljaa.. mietin.. mitä jos rakkaus ei olisi niin vahvaa.. mitä jos se pimeys saisiki mut..  ja tämä tuo mulle  tyhjän olon.. Mä en ole koskaan ennen kokenut sellaista tyhjää oloa. En koskaan. Ja mä toivon, ettei mun tarvisi kokea sitä enää koskaan.. Eikä kenenkään muunkaan. Koskaan..