Juuri, kun olin päättänyt, ettei ole olemassa miestä, jonka pienen pienet asiat olemuksessa saa mussa aikakaan sen pienen kipinän, tapasin sellaisen. Siihen se tupsahti pari viikkoa sitten samaan pöytään höpöttelemään, jossa Ponnarin kanssa oltiin syömässä (Ponnarin kanssa voidaan siis olla jopa noinkin ilman paineita..? Ja sitten se taas juoksee vuorille, kun huomaakin, et sillä on tunteita..). Niin siis se tuli, katsoi simmuihin ja höpötti. Ja mä katsoin ihmeissäni sitä takaisin... Täydellinen mies. Mun mies. Elämäni Rakkaus. Siinä se oli. Tai toi kaikki selvis ja vahvistui sen päivän, illan ja yön aikana.. mitään vakavaa ei todellakaan tapahtunut.. (Hmm.. jos vetää kaksin käsin fisuja kermavaahdolla ja suutelee kiihkeästi koko yön.. voiko niin sano..? Voivoi :o)) Niin, siis  mä tapasin Elämäni Suuren Rakkauden, juuri kun luulin ettei sellaista ole olemassa. Ja kuten arvata saattaa.. mun onnella.. tämä sattuu olemaan Ponnarin paras kaveri. Jipii. Eli mitään, toistan, mitään ei voi tapahtua.. Mä en niiden ystävyyttä ala rikkomaan ja niin kauan, kuin Ponnari on sekaisin tunteista mua kohtaan.. mitään ei voi tapahtua.. ei mitään. Voi huoh.. Olisipas tosi kivaa, jos elämä olisi edes joskus pikkuriikisen helpompaa.. MUTTA! Jos, jotain positiivista etsii, niin MIETI! Niitä on siis liikkeellä, Suuria Rakkauksia. En kai mä muuten olisi tota tavannut..? :o)