Hurrr... tekee mieli kehrätä. Rinnassa tuntuu oudon lämpimältä vaikka sormet on ihan jäässä. Olo on unisen haaveileva. Odottava. Odotan perjantaita. On hassua, miten yksi pieni valokuva viestillä saa sydämen hyppäämään ja hymyn leviämään kasvoille. Minun suojelusenkelini numero 2 pelasti taas minut. Hän on niin samanlainen kun mie. Hän suojelee. Kaikessa. Mua ja mun muruakin. Intohimoiset ystäväni. Hän tiesi, että mietin viikonloppua.. Uutta vuotta. Hän tiesi, kuinka suren, kun en pääse harrastamaan.. olemaan enempää ystävien kanssa siellä. Koska on jatkettava matkaa Lappiin. Hän tiesi, että ressaan ja pyörittelen asioita. Niinkun hänkin tekee. Niin samanlainen. Hän teki päätöksen. Tarkisti, laittoi ja valmisteli minun tulemisen helpoksi. Aloitti houkuttelun jo eilen.. aamulla soitti ja selitti niin kovasti raketeista. En mie niistä mitään tajua, miesten juttuja. Mutta hän selitti. Kertoi ja kertoi, kuinka me sitten ammutaan  niitä yhdessä uutena vuotena. Ja tänään hän teki viimeisen päätöksen. Lähettämällä tuon kuvan. En voi olla enää menemättä. En enää. Ikävä on nyt jo liian iso ystäviä siellä ja kaipuu päästä oman murunkin luo.

Mun muru..

Muru pääsi omaan uuteen "kotiin". Läpiajettavaan talliin. Muru on tsekattu ja täysin valmiina lähtöön. Mun tarvii vain laittaa ajokamat päälle, vetää kypärä päähän, asetella lasit (Kaikki näkyy niin kivan keltaisena) upottaa pienet sormeni hanskoihin ja vetää käyntiin. Ja antaa mennä. Aah. Ei ajatuksien pyörittelyä, ei ressiä. Vain se mieletön tunne, kun on sinut ittensä ja kelkan kanssa. Ja se adrenaliini mikä tulee. Ja se olo, kun on rääkännyt itteensä. Uh. Tuosta mie tykkään. Yksi minun harrastuksista. Kiitos "pieni" suojelusenkelini. Halin sua perjantaina..