Hanipanin ajatuksia..

Viisi vuotta.

2013-12-14T01:12:47+02:00

Viisi vuotta. Oikeastikko. Tuntuu ainakin viideltätoista. Tai lähes koko elämältä.

Taas mie googlasin jottain (Eikö kukaan muu tykkää sitruunajäähdykkeestä?!) ja späm, siinä se taas oli. Pitkästä aikaa. Minun blogi. Huh. Muutaman kirjoituksen luettuani ja eteenkin tuon viimeisen, säikähdin! Kuka tuo negatiivinen kirjoittaja on? Miekö? Ei ymmärrä. Eikä kaikkea muistakaan kyllä. Paniikissa aloin ettimään tunnuksia ja huomasin, että koko sähköposti oli muuttunut 2011. En oo tainnu käydä sielläkään viiteen vuoteen. No tilattuani uudet salasanat jne, aloin selailemaan näitä juttuja. Muokkaamaan sivuja ja poistamaan blogeja, jotka ei enää toimi tai ole olemassakaan.. Ja niitä oli paljon.

Surullista.

Vaikka mieki säikähin, niin on paljon asioita/kirjoituksia, joita en koskaan haluaisi poistaa. Juuri nuo asiat/kirjoitukset on tehnyt minusta sen Hanin, mikä nyt olen eli Pikkumyy :)

Niin. Pikkumyy. Yhä mustavalkoinen, jäärä, avoin, onnellinen, elämästä nauttiva tunteellinen haaveilija Lapissa. Onneksi.

Siis. Mie etsin sitruunajäähdykkeen ohjetta Jouluksi ja nyt kirjoitan tässä. Hassua. Mutta sitähän se elämä on :)

Ehkä. Ehkä kirjoitankin lisää. Tuntu hyvältä.

Love Hani

Ps. Elämä jatkuu?

2008-10-23T03:34:00+03:00

Säpsähdän johonkin.. Raotan silmiäni ja nään kynttilöiden edelleen leikkivän liekeillä.. mmm.. uskallaudun nostamaan toisen käteni peiton alta ja avaan silmiäni lisää.. Oliko se unta vai..? Unenpöpperöisenä mietiskelen ja katselen seiniä, joissa liekkien varjot jahtaa toisiaan kuin tanssien. Muistan, kuinka kaivauduin viettämään vapaa päivää illalla kirjani kanssa prinsessasänkyyni, kyllä.. Luin pitkän aikaa, jopa niin pitkään että sain kirjan luettua loppuun asti. Ny muistan! Ne kyyneleet, jotka salaa valuivat pitkin poskia ja joita pyyhin pois nopeasti aivan kuin en olisi tuntenut niiden märkyyttä ja surullisuutta. Niin se Kirja, jonka aikana vieritin enemmän kyyneleitäni pitkiin aikoihin, koska sen kirjan kautta jouduin kohtaamaan taas niitä asioita, jotka olin työntänyt piiloon ja selitellyt itselleni, että ei nyt ei ole hyvä hetki, mä käsittelen ne asiat myöhemmin.. ja niitä asioita olin kerännyt jo 1,5 vuotta.. Nyt yksi pieni kirja täynnä sanoja sai koko maailmani pyörähtämään paikoiltaan (Juu, juuri niin paikoiltaan kuin se oli muka ollutkin) ja ne asiat olivat taas tässä edessäni ja mä mietin, et miksi just nyt, kun mulla ei ole nyttenkään yhtään enempää voimia käsitellä niitä. Välikuolema. Mä en vain ole jaksanut ajatella oikeasti, tuntea oikeasti, elää oikeasti. Mä luulin, mutta olin niin väärässä. Ja kun tajusin jossain kohtaa, etten edes yritä, aloin pakenemaan.. ja kun kerran sen pakenemisen aloittaa sitä on helvetin vaikea lopettaa.. Mut niin mä tein, enkä ole ylpeä. Mä en vain jaksanut ajatella, miettiä, elää. Mä vain piilouduin ja luulin. Ja nyt olen tässä niiden kaikkien asioiden kanssa. Yksin. Ja jostain pitäisi löytää energiaa käsitellä ne. Mut ku mä en oikeasti vittu jaksais, mut ku mä tiedän et nyt on jo pakko.. Pakko oppia taas elämään. Pakko oppia päästämään lähelle. Pakko hyväksyä ne vaikeat sydäntä raastavat asiat. Pakko taas ajatella. Pakko antaa niiden kyyneleiden tulla. Pakko mennä haukun haudallekkin.. niin monen kuukauden jälkeen, kun pienen rakkaani sinne omenapuun alle hautasin...

Mut ku mä en jaksaisin. Vieläkään..

Hanin elämää vuonna 2008..

2008-01-27T23:09:00+02:00

Winampista leijuu hunajainen Jared Leton ääni..

Ja mä kokoan ajatuksiani. Mulla on uusi elämä. Uusi mahdollisuus alkaa alusta kaikki. Pieni sydämeni on kunnossa ja muutin virallisesti maalle perjantaina. Tänään ostin auton ja huomenna aloitan uuden duunin. Uusi alku. Olo on kuitenkin rauhallinen, yllättävänkin seesteinen ja lämmin. Mun haaveet on käyny toteen. On uskomatonta tajuta olevansa nyt siinä, mitä toivoin jo yli kolme vuotta sitten. Kauhea paljon on mahtunut tapahtumia tuohon kolmeen vuoteen, mutta yhtäkään en haluaisi vaihtaa pois. Okei, pari pientä känniääliömokaa voisin, mutta kai neki kuuluu tähän elämään. Kukaan ei ole täydellinen, en ees mä ;o)

Huomenna palaan takaisin sellaisiin hetkiin, missä olin tosi onnellinen joskus. Se tuntuu hyvältä. Olen jättänyt nörttialan vähäksi aikaa sivummalle, että oppisin olemaan taas "normaaliduunissa". Mä toivon, että olen oppinut jotain mun jääräpääluonteellani. Jos en muuta, niin rakastamaan itteeni enemmän ja sanomaan ei. Mä haluan uskoa, että olen oppinut. Ja mä uskon, et mä tulen olemaan onnellisempi kuin vuosi sitten. Mä olen onnellinen jo nyt.

Tiistaiyönä haukun kanssa pihalla olessani kuulin kuinka päijänne paukkui jäätyessään ja mun koko kroppa eli sen mukana. Kylmiä väreitä siitä äänestä ja siitä onnellisuudesta jonka se toi sisälleni. Juuri tuo hetki oli yksi vahvistus siihen, että mä olen tehnyt oikean ratkaisun muuttamalla maalle. Koskaan en voisi kokea tollaisia hetkiä kaupungissa. En koskaan. Ja se hetki sai mut niin niin onnelliseksi.

Nyt on hyvä aloittaa ja jatkaa jotain sellaista mikä jäi joskus kesken.. Ja Se hetki on nyt.

Unia :o)

Pieni järkytys..

2007-11-01T17:48:00+02:00

Mä tärisen. Koin äsken tunnetasolla aika hämmentävän järkytyksen..

Kirosin ja päivittelin IE:tä, et saisin Facebookin toimimaan paremmin, kun Microsoft haluaa hankaloittaa mun elämää. Se on ärsyttävää. Todella ärsyttävää. En ole tottunut "nörttinä" siihen, et asiat ei mee niinkuin haluan koneen kanssa ja noi järjettömät suojausasetukset saa mut repimään hiuksia oikein kunnolla. Miksen voi itse päättää, mikä sivusto on turvallinen ja mikä ei..? Miksi joku hiton Microsoft saa päättää MUN SURFFAUKSESTA..? Minen ymmärrä. Sähisen!!

Anyway.. testailin, sit kaikilla selaimilla, mitä mun koneella on, et toimiiko se ny millään.. ja kun avasin pitkästä aikaa Operan, jota käytän erittäin harvoin ja tätä versiota vielä harvemmin, koska olen elänyt kannettavan kanssa pari vuotta, kunnes luovutin sen takas duuniin syyskuussa, kun en jatkanut enää uraani it-chiefinä vaan päätin hoitaa itteni kuntoon ja katsoa, mitä haluan tehdä elämälläni sitten. Okei, tää mun kirjoitus nyt vähä pomppii, kun minua ärsyttää yhä ;o) Ja niin, nyt mä sitten olen takaisin "täydellisyydessä". Eli.. mun sydän ja minä voidaan hyvin. Erittäin hyvin. Ja mut vapautettiin takas duunimaailmaankin tuossa 1.12. alkaen. Näin. Asioilla on tapana järjestyä.. ja ehkäpä omat päätökset elämässä ovat edesauttaneet kaiken tämän onnistumisessa. Ja oma rakkaus itseä kohtaan. Pitää muistaa rakastaa myös itseä, et on jotain annettavaa muillekkin.. tähän mä uskon. Vahvasti.

Niin.. siitä Operasta, kun avasin sen.. se lataili jotain vähä aikaa, kunnes yhtäkkiä se heitti mun eteen kanavapäivityksen jälkeen listan blogeja, joistä se oli löytänyt päivityksiä.. Siellä ei ollut montaa blogia, kun en ole niitä silloin (varmaan vuonna 2005) sinne jaksanut paljoa laitella.. mutta yksi tosi vanha siellä oli.... ja se sai minut jotenkin aivan pois tolaltaan.. luin joitakin vanhoja kirjoituksia ja tärisin. Mietin, et miten voi olla mahdollista, että ne tulevat vieläkin eteen. Ja miten ne kirjoitukset sopivat yhä muhun ja mun elämään.. vaikka ne kirjoitukset ovat aivan toisen ihmisen. Pojan, jota en edes tunne.. Pojan, joka on ollut jo niin kauan pois tuolla tavalla blogistaniasta..Pojan, jonka kirjoitukset osuivat ja upposivat jo silloin, vuonna 2005 ja yhä nytkin vuonna 2007.

Väkisin mietin, et miltä tuntuisi lukea sen Pojan kirjoituksia näiltä kahdelta vuodelta, jotka ovat tyhjiä sivuja, ilman lauseita tai sanoja.. Ja ennen kaikkea mietin, mitä sille Pojalle nyt kuuluu, kun aikaa on kulunut niin paljon eteenpäin.

Tajusin ikävöiväni sitä Poikaa, joka usein kyseli hassuja kysymyksiä yksinäisyydestä ja siitä johtuvista peloista, kuitenkin onnellisena lumihiutaleiden keskellä Tamperetta.

Jossain siellä olet ja odotat nyttenkin syksyn ensimmäisiä lumihiutaleita. Se ajatus saa minut hymyilemään :o)

Elämä on hassua.. Yhä..

Hetkiä..

2007-09-24T00:24:00+03:00

On muuten yllättävän hassu tunne, kun surffaa internetin ihmeellisessä maailmassa ja löytää sieltä oman blogin.. ;o) Et hello pitkästä aikaa. Mä jäin lukemaan omia juttujani.. ja mietin, et kuinka kaukaiselta ne tuntuukaan osa jutuista. Ja mitä löytöjä mä löysinkään mun ajatusmaailmasta. En ees muista kirjoittaneeni tollaisia juttuja. Hassua.... Tosi hassua..

Okei. Olen siis hengissä. Yhä. Sairaslomalla. Yhä. Sydän ei voi hyvin. Vieläkään.

Mutta.. Olen onnellinen. Eikö se ole tärkeintä..?

Elämä ei ole helppoa, mutta tän kyllä kestää.. Yhä olen sama tulisielu, eikä suojamuurikaan ole mennyt mihinkään.. (tässä kohtaa yksi ystävä sanoisi rykäisten nyrkkiin samalla, et "paskapuhetta" ;D) Mut on se. Ja pysyy, kunnes se joskus räjähtää taivaalle.

Kai pitäisi kertoa jotain.. mut ny kello on jo niin paljon, et taidan mennä kynttiläsaunaan ja nauttia yön hiljaisista hetkistä.. Joten unia.

t. rinsessa

[Edit] Hauskaa.. kirjoitin tasan kaks kuukautta sitten viimeksi ja siinäkin selittelin mun suojamuurista.. Mielenkiintoista ;o)

Hello & Goodbye

2007-07-24T01:46:00+03:00

Oli pimeä ja myrskyisä yö.. ja Hani päätti alkaa pitkästä aikaa kirjoittamaan jotain pienen pieniä salaisuuksia tänne niin mielettömän salaiseen paikkaan.. täähän on niin salainen paikka, etten edes nykyään ite meinaa löytää tänne. Tai jotain.. ;D Hahaa.. tohon pysähtyi sitten sormet ku seinään. Olipas helppo aloitus.. mut jatko on taas vaikeampaa.. päässä pyörii sanat, lauseet ja yritän kovasti saada niitä kirjoitettua tähän, nyt.. Viime kerralla kerroin, et muutin maalle ja sydän on pipi. Sama meno edelleen.. mun ihana jääräpää kroppani hylkii kaikkia lääkkeitä ja sopivia ei ole edelleenkään löytynyt.. eli sairasloma jatkuu ja jatkuu.. perjantaina pitäis taas raahata ittensä wandalle lääkäriin. Pikkuhiljaa siis mennään.. edelleen. Mä olen siis chillaillut oikein urakalla.. tosi urakalla. En siis ole tehnyt juurikaan mitään, mut koko ajan on ollut kyl kaikkea kivaa elämässä. Mietiskelin tos yks päivä, et Hei! Mähän olen ollut saikulla kohta kolme kuukautta.. K-O-L-M-E kuukautta.. se on pitkä lyhyt aika. Oikeasti, se on ikuisuus tässä hetkessä. Ja se on tehnyt mulle mielettömän hyvää. Uuh. Olen kerinnyt miettiä, kokea, nauttia, nauraa, itkeä, tuntea paljon paljon asioita. Ja nukkua. Not so fast.. Ei, ei ole mun suojamuuri kadonnut. Ei se katoa kovinkaan helpolla. Olen jopa varautunut, ettei koskaan. Joojoojoo. Mut mä olen tullut sen kans aika sinuiksi jo. En edes oleta sen katoavan mihinkään. Ja tämän olen sitten kyllä kertonutkin sitä tietoa tarvitseville. Hyvä tyttö siis. Tiedän myös syyt, miksi mulla se on edelleen niin vahvasti. Mut siitä toisella kerralla. Pitkä juttu. Mut niin.. elän hetkessä koko ajan. Tai kroppahan mut siihen pakottaa.. en voi suunnitella juurikaan mitään kovinkaan pitkälle. Joku päivä olen parempi.. joku päivä taas pysyn hereillä 4 h.. ja chillailen sängyssä miettien, mitä mun sydän ny touhuaa.. kun se kipristelee ja sit mä vain hengitän. Rauhallisesti. Antaen sydämen päättää mitä seuraavaksi. Tänään puhelimes ystävä kysyi mun torstai-perjantain suunnitelmia.. mä vastasin, et ei voi vielä tietää. Se kysyi muutakin suunnitelmia ja taas vastasin, etten tiedä. Mä en tiedä. Hee. Se kuullostaa hassulta, kun olen aina ollut niin kova suunnittelemaan ja järjestelemään asioita ja nyt en edes enää tiedä huomisesta. Tajusin, et tuo tunne on kyllä toisaalta erittäin vapauttava. Ei paineita mitä seuraavalla hetkellä tapahtuu.. koska elämä voi olla liian lyhyt, jos sen suunnittelee täyteen. Siksi olenkin onnellinen tästäkin hetkestä.. Pusuja <3

Uusi elämä, tätä elämää.

2007-06-05T01:12:00+03:00

Mä istun jalat ristissä koneen edessä ja kuuntelen Aknestikin loistavaa biisiä.. mietin, et ehkä nyt on aika kirjoittaa. Pieniä sanoja pienen neidin elämästä.. Mä olen ollut nyt sairaslomalla neljä viikkoa, syynä mun kropan ylijännitystila pitkittyneen stressin tuloksena. Jokainen reagoi omalla tavalla vaikeaan stressiin.. jollakin hajoo pää, jollakin ikuinen flunssa.. Mun kroppa reagoi tollaiseen raskaaseen stressiin ylijännityksellä, joka sekoittaa hetkellisesti mun sydämen. Sydän tutkittiin, eikä onneksi vakavaa vauriota ole tapahtunut, mutta mun kroppa on edelleen siinä jännitystilassa ja, kun vähä ressaan niin arvot on katossa ja sydän alkaa lyömään hassusti. Mä en koskaan uskonut, että mä duracell joudun kokemaan tämän. Mun kroppa pysäytti mut täysin. Onneksi. Mä olen tässä kuukauden aikana laittanut mun elämän ihan uusiksi.. duuni on yhä sama, koska en vielä pysty sanomaan itteeni irti, kun olen sairaslomalla. Mut kaikki muut on mennyt uusiksi. Me muutettiin haukun kanssa kolme viikkoa sitten maalle, pieneen kylään keski-suomessa.. ystävän luo ekana. Oma koti saadaan 1.7 alkaen.. ihana pieni rivarikoti. Sauna, jossa on iso ikkuna ulos ja keittiöstä portaat parvelle, jossa on kattoikkuna. Olohuoneen ikkunasta näkee suoraan järvelle. Juuri sellainen, mitä olen halunnut jo pitkään. Duuniakin on tarjottu, mutta en voinut ottaa sitä vastaan vielä. Lupasin palata asiaan, kun olen palautunut takaisin normi Haniksi. Ja, kun olen oppinut nauttimaan taas elämästä ilman jännitystiloja. Ihmiset ovat ottaneet meidät vastaan tosi hyvin ja olen pitkästä aikaa aika onnellinen. Olen oppinut taas nukkumaankin, joka tuo voimia tosi paljon lisää. Pieniä pettumystilojakin on tullut, kun edelleen mun arvot on sekaisin vaikka sydänlääkkeitä joudun syömäänkin.. Ihmettelen, miksi en parannu.. Moni on sanonut mulle, että vuosikausien ressi ei hetkessä irrota ja tarviin aikaa.. Mä olen surullinen, kun jännitän sitäkin.. Tuntuu välillä siltä, että olen huono. Jotenkin epäonnistunut vaikka asia ei niin olekkaan. Mä ymmärrän, että mun pitää opetella elämään uudestaan, mutta se on yllättävän vaikeaa.. En ole koskaan ollut näin rauhallisesti. Päivät menee haukun kanssa kävellessä, sit käyn pyöräilemässä pitkin hiekkateitä ja kahvittelen ystävien kanssa. Autan muita ja hymyilen. Nautin auringosta ja luen kirjoja. Kuuntelen hiljaisuutta ja saan kärsin kultturishokista, kun tää kylä hiljenee täysin klo 18. Hee, se on uskomaton tunne.. Kaikki katoaa näin *puff* kun kello lyö kuusi illalla.. Silloin mä käperryn peiton alle ja mietin.. Mietin elämää ja välillä en mieti mitään. Ja lisäksi kuuntelen paljon musiikkia taas.. biisien sanat saa mut välillä hirveän onnelliseksi. Ja, kun se tunne tulee muhun.. muistan ajan, kun olin onnellinen. Eri tavalla, kun nyt. Tämmöistä onnellisuutta en ole koskaan ennen kohdannut. Mä olen onnellinen. Sanoin sen äsken ääneenkin.. Olen onnellinen ja onnekas. Maailma on mielettömän ihana paikka, kaikkineen vaikeuksineenkin. Mä.. mä menin nyt hassun sanattomaksi, kun jäin miettimään.. Tää biisi sopii mun elämään nyt niin hyvin.. laitan sanat tohon seuraavaksi.

Aknestik - Joka Päivä

kaks meistä istuu laiturilla

me katsellaan aurinkoa

pois hiipivää

ja mietitään

mihin tää johtaa..

tunnetko kummaa kutinaa

kuuletko maailman mutinaa

se kuiskaa vaan

sun korvan taa:

"nyt tai ei milloinkaan"

maanantaina, tiistaina

jokaisena päivän tuntina

maailma on avoinna

ja se odottaa..

kuuntele lasten porinaa

kuuntele meren kohinaa

niin silloin näät

ja tuut tietämään

sen mikä on tärkeää

ei ole mitään enempää

ei ole mitään vähempää

jos tahdot niin

jos toimit niin

ja luotat vaan vaistoihin..

maanantaina...

joka päivä on sun

joka päivä on mun

joka päivä on sun, jos tahdot niin

mitä ikinä teet

mihin ikinä meet, se on vain sun

kuuntele kun sun sydän lyö

se on sun sydämesi työ

se sut ohjaa

pian oikeaan

kuuntele tarkkaan

maanantaina...

joka päivä on sun...

joka päivä sää voit

joka päivä sää saat

joka päivä voit tehdä mitä haluat

joka päivä on sun

joka päivä on mun

joka päivä on sun

joka päivä on sun...

Hieno biisi, hienot elämän ohjeet. Olette muruja. Haleja.

- Hani & Haukku

Pysähdys.

2007-05-08T23:28:00+03:00

Jotain tapahtui minussa salaa.. kadoksissa ollut uni ja duuni sai sen aikaiseksi. Nyt vain keskityn hengittämään ja pitämään itseäni näin elossa. Hanin pieni sydän käy nyt kovilla. Tosi kovilla. 142/218. Pysähdyin, kirjaimellisesti ja pakosta. Jos jatkan, mua ei enää ole. Ei ole enää valintoja, on vain tämä hetki ja hengitys.

Etsitään...

2007-05-07T09:39:00+03:00

Heräsin aamulla kellon vaativaan piipitykseen. Avasin silmäni ja katselin makuuhuonettani. Raskas tunne hiipi hetkessä rintaan, vielä viisi yötä.. sen jälkeen tämä makuuhuone ei ole enää koskaan minun makuuhuoneeni. Yhä pelkään, että teen virheen. Pelkään, että tämä elämän suunta, jonka valitsin on niin väärä. On vaikea luopua pysyvästä.. turvallisesta, vaikkakin hajoittavasta elämästä. Toinen duuni jäi viiime viikolla, keittiön kaapit on pakattuna laatikoihin.. lauantaina siinä kodissa ei ole enää mua, eikä haukkua sisällä. Pieni tuoksu jää vain ilmaan, kun suljen oven viimeisen kerran. Tuoksu, jossa on muisto minusta ja siitä elämästä, mitä elin. Vaikka päätös oli tosi vaikea tehdä, en uskalla miettiä enää tilannetta. Joku minussa pelkää, että romahdan, jos mietin. Tulin eilen maalta, sieltä pienestä keski-suomen kylästä, johon lauantaina "kotini" matkaa. Minulla ei ole mitään pysyvää elämässäni nyt. Nämä päätökset kantaa yksin on jotenkin niin vaikeaa.. Mä ymmärrän, että tämä elämä veisi minut jonnekkin syvälle, josta minua ei enää kukaan löytäisi.. jos jatkaisin. Sydän kertoi sen minulle. Tämä tunne, että vapaudun ei helpota kuitenkaan.. Mulla ei ole kotia vähään aikaan.. Mä haluaisin ymmärtää. Mä haluaisin tukeutua johonkin, joka ymmärtäisi mua. Painaa kasvoni turvallista rintaa vasten, samalla kun se turvallinen silittäisi hiuksiani ja sanoisi, että kaikki on hyvin, kaikki järjestyy, älä pelkää. Mutta mä pelkään, koska pelkään niin en voi päästää ketään lähelle, joka voisi pitää mua sylissä. Yksi tuttu poika sanoi mulle viikonloppuna, kun juteltiin kaikesta, että sä olet niin hyvä ja lämmin ihminen, ettei tuollaisia ole. Ja et, jos hän olisi 5 vuotta vanhempi, hän kosisi mua heti. Mä pidin häntä hassuna.. vaikka se oli kauniisti sanottu, en tunnistanut itseäni siitä. Mä etsin yhä sitä pirteää, hymyilevää, aina positiivista Hania. Joku tai jokin on vienyt sen. Ja sekin mua pelottaa. Mitä, jos en löydäkkään sitä enää. Mitä jos vain pelkään aina.

Hiljaista..

2007-04-26T10:20:00+03:00

Tää mun kirjoittelu tänne on ollut tosi vähäistä.. syitä on monia. Jaksaminen vs. aika isoimpana varmaan. Moni mua lukenut tietää varmaan minkä luontoinen olen.. tai ehkä olin. Siitä iloisesta, pirteästä taistelijasta ei ole enää jäljellä paljoa. Tällä hetkellä en enää jaksa salata asioita, enkä olla piilossa pimeässä. Kaikki oli ns. hyvin vielä talvella.. murros asioihin tapahtui pikkuhiljaa, aivan huomaamatta. Tai no huomaamatta ja huomaamatta.. Kaksi duunia 24/7 alkoivat väkisinkin repimään mua palasiksi. Viimeiset 1,5 kuukautta olen istunut parvekkeella ja sohvalla öisin.. Uni katoaa kesken unien ja jäljelle jää vain ajatuksia pimeässä, salassa. Piilossa mun rakkailta, etteivät he huolestu mun vuoksi. Suojamuuri ympärilläni tiivistyi rajusti ja niiden pienien asioiden etsiminen elämästä kuihtui. Jäljelle jäi vain valvetila, joka pitää kiinni eikä päästä vaipumaan mihinkään pehmeään.. pari viikkoa sitten olin sellaisessa tilanteessa rakkaideni kanssa, jota voisi nimittää kriisipalaveriksi. Mä tunsin itseni huonoksi, väsyneeksi.. En olisi halunnut kenenkään tietävän, mutta minusta näki. Tietty piste oli ylittynyt. Asioista keskusteltiin, paljon. Ratkaisut pyörivät päässäni.. vaikeinta oli myöntää itselleen, että mä en olekkaan niin supernainen, että pärjään yksin kaikessa. Vaikeinta oli myöntää, että olen käyttänyt mun voimat loppuun duunissa, kahdessa. Mä, neiti täydellisyyteen pyrkivä. Onneksi osasin rakastan itseäni ja pysähdyin, kun vielä ymmärsin tehdä sen. Mä pysähdyin ja huomasin, että elämällä on suunnitelmia. Mä päätin hypätä elämän mukaan ja päästää irti. Mun ei tarvitse olla täydellinen. Mä haluan vain elää ja olla edes vähän onnellinen. Edes joskus. Huominen on unelmaa ja vain itse voi viedä elämäänsä siihen suuntaa, millaisena sen haluaa elää. Mä tiedän millaisen elämän tahdon. Ja mä olen menossa jo sen mukana. Haleja.