Viisi vuotta. Oikeastikko. Tuntuu ainakin viideltätoista. Tai lähes koko elämältä.

Taas mie googlasin jottain (Eikö kukaan muu tykkää sitruunajäähdykkeestä?!) ja späm, siinä se taas oli. Pitkästä aikaa. Minun blogi. Huh. Muutaman kirjoituksen luettuani ja eteenkin tuon viimeisen, säikähdin! Kuka tuo negatiivinen kirjoittaja on? Miekö? Ei ymmärrä. Eikä kaikkea muistakaan kyllä. Paniikissa aloin ettimään tunnuksia ja huomasin, että koko sähköposti oli muuttunut 2011. En oo tainnu käydä sielläkään viiteen vuoteen. No tilattuani uudet salasanat jne, aloin selailemaan näitä juttuja. Muokkaamaan sivuja ja poistamaan blogeja, jotka ei enää toimi tai ole olemassakaan.. Ja niitä oli paljon.

Surullista.

Vaikka mieki säikähin, niin on paljon asioita/kirjoituksia, joita en koskaan haluaisi poistaa. Juuri nuo asiat/kirjoitukset on tehnyt minusta sen Hanin, mikä nyt olen eli Pikkumyy :)

Niin. Pikkumyy. Yhä mustavalkoinen, jäärä, avoin, onnellinen, elämästä nauttiva tunteellinen haaveilija Lapissa. Onneksi.

Siis. Mie etsin sitruunajäähdykkeen ohjetta Jouluksi ja nyt kirjoitan tässä. Hassua. Mutta sitähän se elämä on :)

Ehkä. Ehkä kirjoitankin lisää. Tuntu hyvältä.

Love Hani

Säpsähdän johonkin.. Raotan silmiäni ja nään kynttilöiden edelleen leikkivän liekeillä.. mmm.. uskallaudun nostamaan toisen käteni peiton alta ja avaan silmiäni lisää.. Oliko se unta vai..? Unenpöpperöisenä mietiskelen ja katselen seiniä, joissa liekkien varjot jahtaa toisiaan kuin tanssien. Muistan, kuinka kaivauduin viettämään vapaa päivää illalla kirjani kanssa prinsessasänkyyni, kyllä.. Luin pitkän aikaa, jopa niin pitkään että sain kirjan luettua loppuun asti. Ny muistan! Ne kyyneleet, jotka salaa valuivat pitkin poskia ja joita pyyhin pois nopeasti aivan kuin en olisi tuntenut niiden märkyyttä ja surullisuutta. Niin se Kirja, jonka aikana vieritin enemmän kyyneleitäni pitkiin aikoihin, koska sen kirjan kautta jouduin kohtaamaan taas niitä asioita, jotka olin työntänyt piiloon ja selitellyt itselleni, että ei nyt ei ole hyvä hetki, mä käsittelen ne asiat myöhemmin.. ja niitä asioita olin kerännyt jo 1,5 vuotta.. Nyt yksi pieni kirja täynnä sanoja sai koko maailmani pyörähtämään paikoiltaan (Juu, juuri niin paikoiltaan kuin se oli muka ollutkin) ja ne asiat olivat taas tässä edessäni ja mä mietin, et miksi just nyt, kun mulla ei ole nyttenkään yhtään enempää voimia käsitellä niitä. Välikuolema. Mä en vain ole jaksanut ajatella oikeasti, tuntea oikeasti, elää oikeasti. Mä luulin, mutta olin niin väärässä. Ja kun tajusin jossain kohtaa, etten edes yritä, aloin pakenemaan.. ja kun kerran sen pakenemisen aloittaa sitä on helvetin vaikea lopettaa.. Mut niin mä tein, enkä ole ylpeä. Mä en vain jaksanut ajatella, miettiä, elää. Mä vain piilouduin ja luulin. Ja nyt olen tässä niiden kaikkien asioiden kanssa. Yksin. Ja jostain pitäisi löytää energiaa käsitellä ne. Mut ku mä en oikeasti vittu jaksais, mut ku mä tiedän et nyt on jo pakko.. Pakko oppia taas elämään. Pakko oppia päästämään lähelle. Pakko hyväksyä ne vaikeat sydäntä raastavat asiat. Pakko taas ajatella. Pakko antaa niiden kyyneleiden tulla. Pakko mennä haukun haudallekkin.. niin monen kuukauden jälkeen, kun pienen rakkaani sinne omenapuun alle hautasin...

Mut ku mä en jaksaisin. Vieläkään..

Winampista leijuu hunajainen Jared Leton ääni..

Ja mä kokoan ajatuksiani. Mulla on uusi elämä. Uusi mahdollisuus alkaa alusta kaikki. Pieni sydämeni on kunnossa ja muutin virallisesti maalle perjantaina. Tänään ostin auton ja huomenna aloitan uuden duunin. Uusi alku. Olo on kuitenkin rauhallinen, yllättävänkin seesteinen ja lämmin. Mun haaveet on käyny toteen. On uskomatonta tajuta olevansa nyt siinä, mitä toivoin jo yli kolme vuotta sitten. Kauhea paljon on mahtunut tapahtumia tuohon kolmeen vuoteen, mutta yhtäkään en haluaisi vaihtaa pois. Okei, pari pientä känniääliömokaa voisin, mutta kai neki kuuluu tähän elämään. Kukaan ei ole täydellinen, en ees mä ;o)

Huomenna palaan takaisin sellaisiin hetkiin, missä olin tosi onnellinen joskus. Se tuntuu hyvältä. Olen jättänyt nörttialan vähäksi aikaa sivummalle, että oppisin olemaan taas "normaaliduunissa". Mä toivon, että olen oppinut jotain mun jääräpääluonteellani. Jos en muuta, niin rakastamaan itteeni enemmän ja sanomaan ei. Mä haluan uskoa, että olen oppinut. Ja mä uskon, et mä tulen olemaan onnellisempi kuin vuosi sitten. Mä olen onnellinen jo nyt.

Tiistaiyönä haukun kanssa pihalla olessani kuulin kuinka päijänne paukkui jäätyessään ja mun koko kroppa eli sen mukana. Kylmiä väreitä siitä äänestä ja siitä onnellisuudesta jonka se toi sisälleni. Juuri tuo hetki oli yksi vahvistus siihen, että mä olen tehnyt oikean ratkaisun muuttamalla maalle. Koskaan en voisi kokea tollaisia hetkiä kaupungissa. En koskaan. Ja se hetki sai mut niin niin onnelliseksi.

Nyt on hyvä aloittaa ja jatkaa jotain sellaista mikä jäi joskus kesken.. Ja Se hetki on nyt.

Unia :o)

On muuten yllättävän hassu tunne, kun surffaa internetin ihmeellisessä maailmassa ja löytää sieltä oman blogin.. ;o) Et hello pitkästä aikaa. Mä jäin lukemaan omia juttujani.. ja mietin, et kuinka kaukaiselta ne tuntuukaan osa jutuista. Ja mitä löytöjä mä löysinkään mun ajatusmaailmasta. En ees muista kirjoittaneeni tollaisia juttuja. Hassua.... Tosi hassua..

Okei. Olen siis hengissä. Yhä. Sairaslomalla. Yhä. Sydän ei voi hyvin. Vieläkään.

Mutta.. Olen onnellinen. Eikö se ole tärkeintä..?

Elämä ei ole helppoa, mutta tän kyllä kestää.. Yhä olen sama tulisielu, eikä suojamuurikaan ole mennyt mihinkään.. (tässä kohtaa yksi ystävä sanoisi rykäisten nyrkkiin samalla, et "paskapuhetta" ;D) Mut on se. Ja pysyy, kunnes se joskus räjähtää taivaalle.

Kai pitäisi kertoa jotain.. mut ny kello on jo niin paljon, et taidan mennä kynttiläsaunaan ja nauttia yön hiljaisista hetkistä.. Joten unia.

t. rinsessa

[Edit] Hauskaa.. kirjoitin tasan kaks kuukautta sitten viimeksi ja siinäkin selittelin mun suojamuurista.. Mielenkiintoista ;o)